Sanna oli nukkunut huonosti niin pitkään että tämä yö ei tuntunut mitenkään erilaiselta. Pete oli lähtenyt baariin saunan jälkeen, kun lapset menivät nukkumaan. Edellisestä kerrasta olikin jo kaksi viikkoa. Jokin sisäinen vavahdutti Sannan hereille kolmelta aamuyöllä. Oli valoisaa kuin vain juhannusviikolla osaa olla. Talo oli hiljainen. Unesta heräävä mieli säpsähteli, poukkoili hetken unen ja valveen välillä. Sanna käänsi selälleen ja ojensi oikean käsivartensa tavoittaakseen viereisestä pedistä tyhjän paikan. Nyt uni ei enää tulisi. Puolen tunnin päästä alaovi kolahti, ja Sanna saattoi kuulla kuinka takki laitettiin naulakkoon, kengät potkaistiin nurkkaan. Ei kovin kännissä, ei ylimääräistä kolinaa, kompastelua. Askelet kulkivat keittiöön, haarukan kilahdus, syömisen ääniä. Hitaasti pizzan tuoksu nousi makuuhuoneeseen, melkein samaan tahtiin yläkertaan kiipeävän miehen kanssa. Painava, väsynyt ruho sai sängynkin huokaisemaan allaan. "Nukutko?", aloitti  Pete. "Mnn", Sanna vastasi unen ja valveen rajaa teeskennellen, varovaisena. Riidanhaluisuutta oli joskus vaikea aavistaa. "Nukutko.... No et sinä nuku, tunnen sen. Minulla on toinen nainen. Siksi minä halusin eron. Koko kevään minä ajattelin, että muutan pois. Koitin monesti kertoa, mutta en pystynyt. Kun rakensin pihaa ylioppilasjuhlia varten tunsin, että aloin taas rakastaa sinua. Siksi en lähtenyt. Halusin että tiedät". Asiat putoilivat hitaasti mutta varmasti, poistivat esiintullessaan koko muun maailman ympärisltään. Ja karkottivat Sannasta unen napalmipommin lailla, se paloi, räjähti ja poltti kaiken jokaisen ajatuksen, unen, harhan, luottamuksen, rakkauden, kodin, ilon, turvan. Se vei kaiken turvan. 

"Vai niin", kokosi Sanna itsensä, ei pystynyt muuta sanomaan. Ei ollut sanoja. Hän nousi pystyyn, puki päälleen ja lähti kesäiseen yöhön huutaakseen tuskaansa aamuun heräävien lintujen sekaan. Unta oli turha odotaa enää pitkään aikaan.