Sanna oli nukkunut huonosti niin pitkään että tämä yö ei tuntunut mitenkään erilaiselta. Pete oli lähtenyt baariin saunan jälkeen, kun lapset menivät nukkumaan. Edellisestä kerrasta olikin jo kaksi viikkoa. Jokin sisäinen vavahdutti Sannan hereille kolmelta aamuyöllä. Oli valoisaa kuin vain juhannusviikolla osaa olla. Talo oli hiljainen. Unesta heräävä mieli säpsähteli, poukkoili hetken unen ja valveen välillä. Sanna käänsi selälleen ja ojensi oikean käsivartensa tavoittaakseen viereisestä pedistä tyhjän paikan. Nyt uni ei enää tulisi. Puolen tunnin päästä alaovi kolahti, ja Sanna saattoi kuulla kuinka takki laitettiin naulakkoon, kengät potkaistiin nurkkaan. Ei kovin kännissä, ei ylimääräistä kolinaa, kompastelua. Askelet kulkivat keittiöön, haarukan kilahdus, syömisen ääniä. Hitaasti pizzan tuoksu nousi makuuhuoneeseen, melkein samaan tahtiin yläkertaan kiipeävän miehen kanssa. Painava, väsynyt ruho sai sängynkin huokaisemaan allaan. "Nukutko?", aloitti  Pete. "Mnn", Sanna vastasi unen ja valveen rajaa teeskennellen, varovaisena. Riidanhaluisuutta oli joskus vaikea aavistaa. "Nukutko.... No et sinä nuku, tunnen sen. Minulla on toinen nainen. Siksi minä halusin eron. Koko kevään minä ajattelin, että muutan pois. Koitin monesti kertoa, mutta en pystynyt. Kun rakensin pihaa ylioppilasjuhlia varten tunsin, että aloin taas rakastaa sinua. Siksi en lähtenyt. Halusin että tiedät". Asiat putoilivat hitaasti mutta varmasti, poistivat esiintullessaan koko muun maailman ympärisltään. Ja karkottivat Sannasta unen napalmipommin lailla, se paloi, räjähti ja poltti kaiken jokaisen ajatuksen, unen, harhan, luottamuksen, rakkauden, kodin, ilon, turvan. Se vei kaiken turvan. 

"Vai niin", kokosi Sanna itsensä, ei pystynyt muuta sanomaan. Ei ollut sanoja. Hän nousi pystyyn, puki päälleen ja lähti kesäiseen yöhön huutaakseen tuskaansa aamuun heräävien lintujen sekaan. Unta oli turha odotaa enää pitkään aikaan. 

Tiinaa naurattaa elämän keveys kun aamubussi kaartaa pysäkille. Lounatuuli nostaa hiekoituspölystä ilmaan pyörteen ja kieputtaa sen pysäkillä seisojien niskaan, korviin, silmiin. Edelleen Tiina hymyilee, vaikka silmistä vuotaakin vettä, kun hiekkapöly osuu ihan naamalle. Tinder ja Match.com ovat suoltaneet illalla mukavia viestejä kumppanikokelailta. Viestejä toisilta ihmisiä kaipaavilta sinkuilta, joihin voisi tutustua. Koukuttavaa kiinnostusta, pieniä kehuja, kysymyksiä, hymyjjä ja silmäniskuja. Sinkkusirkus on ihanaa kun katkeamaton viestien ketju ja liike eri suuntiin säilyy. Trapetsilta putoaa heti, kun TinderiKalle sanookin, että olen päättänyt katsoa tämän toisen kortin loppuun. Olet hyvä tyyppi, mutta parempi etttei jatketa. Onhan vielä vähän liian tavallinen Timo tai edes hieman säälittävä Juuso. Onhan. Sano jotain Turvaverkko, että saan kiinni seuraavalsta kapulasta ja keinuliike jatkuu. Olenhan ihana, olethan sinäkin. Kevyttä, kuplivaa. Tänään Tiina menee kahville sen lupaavimman kanssa, siksi tuntuu vieläkin paremmalta. Sanaleikki, syvät mietteet ja kuvat ovat käyneet yksiin. Tästä voi tulla jotain, mutta turvaverkosta ei voi vielä luopua. Kuinka voisi. 

Toivo tapasi netissä ihanan naisen. Lähetti tälle ujon, lyhyen viestin, johon ihana nainen yllättäen vastasi ja houkutteli elämän leikkiin mukaan. Miltei saman tien Toivo muisti sanoa, ettei hänestä ole nyt mihinkään " Ero on vielä kesken ja elämä tuhannen sotkussa. Tuleva eksä ei suostu muuttamaan yhteisestä kodista pois ja kaikki on sopimatta." Mutta ihanan naisen leikkiin kutsusta Toivo ei pystynyt kieltäytymään. Hän heitti syttyvään liekkiin aina sen verran puuta, että tuli pysyi voimassa. Vastasi viestiin, kirjoitti kauniisti, älykkäästi ja herkästi, oivaltaen. Kävi kahvilla, lounaalla. Joskus lauantai-illan pikkuhiprakassa esitti toiveen fyysisestä rakkaudesta, läheisyydestä, kipeänä kuin kulkukoira. Ihana nainen näki Toivon Surun läpi ja tunnusti että oli ihastunut. Siitä Toivo meni ihan sykkyrään; tämä on liikaa. Seuraavalla tapaamisella ei oikein uskaltanut enää katsoa kohti, ei edes halata eron hetkellä. Otti välimatkaa, muistutti kuinka hankalaa elämä on. Vaikka Toivo oli lupaava, lämmin ja leikkisä kaiken elämäntaakkansa takana, joutui ihana nainen lopulta toteamaan ettei Surun valtaamaa ensimmäistä sijaa Toivon sydämessä ollut mahdollista saavuttaa. Hänen elämän virtansa jatkoi jo kulkuaan. Niin jäi Toivo lämmittelemään Surunsa äärelle, odottamaan päivän nousua. 

 

 

Lämpimän kevättalven päivän valo oli painunut jo mailleen, kun Kati asteli päättäväisesti kohden bussipysäkkiä. Laukussa kaverilta saatu keskioluttölkki ja lapasessa ryppyinen kymppi bussilipun ostoon. Hyvin onnistuneesta kampauksesta ja iloisesta lähtöfiiliksestä lähtien ilta oli kulkenut hyvin. Ensimmäistä kertaa vuosiin Kati suuntasi yksin radalle, hillitty meikki, mukavat vaatteet ja punaa huulissa. Tänään laitetaan suhdeasiat kuntoon. Ex-puoliso alkoi olla jo mielenreunalla haalistuneena keikkuva muisto, edellinen seurustelutarinakin selvästi puhtaaseen sivuun vaihdettu. Nyt tarvitaan kevyttä, iloista, harmitonta, mutta hyvää.  

Bussi tuli melkein heti, kuski katsoi vaistomaisesti päästä varpaisiin. Taisi pitää näkemästään. Puolen tunnin matka menomestoille kului hyvin, olut pehmensi vielä vähän ajatuksia, teki niistä kevyitä ja höttöisiä. Bussi pääsi perille sujuvasti sekin, ennätysajassa. Navakka tuuli pyöritti tukkaa, pöllytti päätä kun Kati oikaisi torin poikki kohti baarikorttelia. Torin kulman R-kioskin kohdalla Kati hoksasi mennä ostamaan kondomeja. Ihan ohuita. Viimeksi kun oli ostanut niitä, oli se ollut hämmentävää, vähän noloa, kaksikymentä vuotta sitten. Nyt teki mieli sanoa Ärrän tädille, että arvaapa mitä meinasin tänään saada. Nauratti. 

Baari oli sakeana oluthöyryistä, osa hoippui jo ulospäin kun Kati avasi oven lämpimään. "Joku hyvä kotimainen ale. Pieni." Että pysyy pää riittävän selvänä. Reunapöydästä näki hyvin ohikulkevat ja olevat. Keski-ikäisiä miehiä ja naisia, ei ketään tuttua. Ei oikein kunnon silmäpeliäkään ainakaan ihan nopeasti arvioituna. Kati halusi kuitenkin mitata tilanteen ennen kuin laittoi viestin: "Olen täällä, missä sinä olet?". Jos olisi ollut vaikka jotain vielä kiinnostavampaa tarjolla. Jussi vastasi pian, oli jo tulossa sekin. 

Päivällä kahvilassa ohimennen tavattu tuttava oli mukava juttukaveri. Hyvässä kunnossa, siisti, fyysinen, vilkas. Vapaa. Ja selvästi kiinnostunut. 

Jussi tuli, tuoksui hyvälle. Puhui, kyseli, kertoi. Oli suora, otti kädestä kiinni ja kertoi, että hänelläkin on valkoviiniä kotonaan. Friends with benefits. 

-"Joo, ei täällä mitään ole". 

-"Mitä helvettiä?", Mietti siinä haarat levällään Miia. 

Miia oli saapunut lääkäriasemalle kesken työpäivän hyvissä ajoin. Esimiehelle piti kahteen kertaan muistuttaa, että kyllä iltapäivällä on oma meno, jota ei voi muuttaa. Ei, en pääse esimiespalaveriin, joss mietitään tehostamiskeinoja seuraavalle vuosineljännekselle. Edellisenä iltana Miia mietti, pitäisikö karvat ajaa kun raskauden tähden gynekologille menee. Vai olisiko se sopimatonta, flirttailevaa. Hän päätyi sitten hieman siistimään, leikkailemaan pisimmät latvat ja ajelemaan pikkuhousujen lahkeiden yli yltävät karvat ja sääret. Kukaan ei ollut noista karvoista ollutkaan kiinnostunut moneen viikkoon. Eikä sitä ennen kuukausiin. Mutta kyllä lääkärille piti mennä siistinä. Uudet pitsialkkarit jalassa. 

Kuukautisten pois jääminen oli meinannut jäädä huomaamatta. Mutta sitten tuli se hirveä kuvotus. Rinnat kovana ja kipeinä.  Niin olematon oli Miian elämässä raskauden mahdollisuus, ettei sitä olisi tullut ajatelleeksi ilman sopivasti perjantai-illan elokuvassa esille tullutta teemaa. Oireet olivat samat kuin elokuvan päähenkilölllä, ja yhden illan juttu tutun baarikaverin kanssa muutama viikko sitten herätti huolen. Seuraavan päivän raskaustesti näytti positiivista, mitä helvettiä! Mitä tapahtui, kondomi oli. En halua tätä, työura, ensi vuoden esimiesvastuu. Miten käy ulkomaankomennuksen. Kolme yötä meni valvoessa. Jarille en kerro. En ainakaan vielä. 

Viikossa ajatus kypsyi mahdollisuudeksi. Ujoksi iloksi. Odotukseksi. Ihmeeksi, jota halusi suojella. 

Ensimmäisen raskautensa kunniaksi hän halusi mennä yksityiselle gynekologille. Että raskauden toteaminen olisi juhlallisempaa, arvokkaampaa. Että jo hedelmöittyneelle munasolulle tulisi selväksi, että sitä odotettiin ja arvostettiin vaikka se erityisen kova yllätys olikin. Lääkäriajan sai viikolle 10, jolloin sikiön voisi myös ultrata. Miia ehti kolmen viikon ajan elää raskauden kanssa. Väsymys ja kummalliset pahan olo tunteet seurasivat joka paikkaan. Vaikka olo ei ollut hyvä, oli sikiöstä jo tullut seuralainen. Siellä se kasvoi, lapsi. Kaiken puurtamisen keskellä se toi lohtua ja seuraa.

Aamulla, karvat siistittynä Miia lähti töihin taas ajoissa. Hoiti hieman poissaolevasti esimiehille suunnatun tietoiskun kevään koulutuksista ja laati henkilöstösuunnitelmaa omalle esimiehelleen. Lääkäriaseman valoisa, siisti aula oli tyhjä kun hän saapui, rauhoittava hissimusiikki soi hiljaa. Oli mukava saapua hyvissä ajoin, niin ehti vielä lukea Perhelehteä ja Kaksplussaa. Gynekologi oli mies, nelikymppinen. Hyvännäköinen, vaalea tukka puoliksi silmillä. Harmillisesti vähän tylyn oloinen, sen kanssa olisi ollut kiva vähän jutella keväästä, kevennellä. Vaikka se omaan pesään katsoikin. Vähän nolotti. Ultralaitteen kärki tuntui kylmältä kun se koski paljaaseen vatsaan. Surinaa, rutinaa, hiljaisuutta. Ja sitten komea gynekologi sanoo:

"Joo, ei täällä mitään ole. Ei tässä mitään kummallista ole, yli 10% raskauksista on tuulimunia. Tämä tulee ulos itsekseen. Tai voithan käydä kaavinnassakin. Ihan miten haluat.".

Miia sanoi jotain. Kysyi jotain.

"Joo, mutta voit pukeutua".