Kävelen joka aamu saman korttelilenkin koirani kanssa.

Ennen sitä herään, laskeudun makuuhuoneestani alakertaan ja käyn vessassa. Kun istun pöntöllä Tusseli tulee istumaan eteeni, laittaa päänsä polvelle ja ottaa aamurapsutuksen. Siinä tervehditään toisiamme hiljaa, haukotellaan sisäänpäin. Huokaistaan päivä käyntiin. Keitän kahvin ja samalla kun kahvi valmistuu, ruokin kaverini. Se heiluttaa kippuraista häntäänsä ja odottaa. Kuivat nappulatkin se syö nopeasti, vaikka innokkaammin käy ruokansa kimppuun, jos seassa on jotain ruuan tähteitä. Kun juon oman kahvini ja syön leipäni, Tusseli on jo valmis ja käy istumaan tuolin viereen. Monesti leivän jämä irtoaa siellä vielä herkkupalaksi. Silloin sitä selvästi vähän naurattaa.

Aamiaisen jälkeen lähdemme aamulenkille. Miltei poikkeuksetta tapaamme kävelyllämme labradorinnoutaja Toukon, vaalean uroksen, joka jo vähän nilkuttaa. Se laittaa aina makuulle kun näkee meidät ja nousee tervehtimään vasta, kun olemme kohdalla. Sen tutustumiseen meni monta kuukautta, Tusseli kun meinasi aluksi haukkua, eikä Toukon isäntä sitten arvannut laskea koiraansa haistelmaan tätä toista. Pikku hiljaa koirat tutustuivat ja me ihmiset aloimme pysähtyä koirien seurustelun ajaksi kohdakkain. Isäntä on pienikokoinen, ujosti toista vilkuileva. Ajattelen, että vähän niin kuin koiransakin varmistaa ensin kohteen ja sitten avautuu tilanteelle. Jos sille on syytä.

Olemme kohdanneet säännöllisesti kolmen vuoden ajan. En tiedä miehen nimeä, enkä sitä missä hän tarkkaan ottaen asuu. Hän kohtelee koiraansa lempeästi, puhuu hiljaa ja rauhallisesti. Hänellä on talvella aina sama pipo, vaalean harmaa, syvällä päässään. Kesällä olen nähnyt toisessa korvassa korvarenkaan. Tiedän Toukon lempipuuhat, se tykkää maata sohvan selkänojalla ja katsella ikkunasta maailman menoa, hakea palloa ja etsiä sukkakätköjä asunnosta. Isäntä kulkee bussilla töihin ja toisinaan olen nähnyt hänet paikallisessa Salessa yhden ihmisen talouden ostoksilla. Hän viheltää usein jatkaessaan koiran kanssa matkaa. Bussipysäkillä on näyttää monesti olevan miettissään, hymyillen. Ajattelen, että tuollainen ihminen on tyytyväinen elämäänsä. Hän täyttää oman paikkansa reunoja myöten. Siitä tulee minullekin aina hyvä mieli, koiran pissittäjästä.