Toivo tapasi netissä ihanan naisen. Lähetti tälle ujon, lyhyen viestin, johon ihana nainen yllättäen vastasi ja houkutteli elämän leikkiin mukaan. Miltei saman tien Toivo muisti sanoa, ettei hänestä ole nyt mihinkään " Ero on vielä kesken ja elämä tuhannen sotkussa. Tuleva eksä ei suostu muuttamaan yhteisestä kodista pois ja kaikki on sopimatta." Mutta ihanan naisen leikkiin kutsusta Toivo ei pystynyt kieltäytymään. Hän heitti syttyvään liekkiin aina sen verran puuta, että tuli pysyi voimassa. Vastasi viestiin, kirjoitti kauniisti, älykkäästi ja herkästi, oivaltaen. Kävi kahvilla, lounaalla. Joskus lauantai-illan pikkuhiprakassa esitti toiveen fyysisestä rakkaudesta, läheisyydestä, kipeänä kuin kulkukoira. Ihana nainen näki Toivon Surun läpi ja tunnusti että oli ihastunut. Siitä Toivo meni ihan sykkyrään; tämä on liikaa. Seuraavalla tapaamisella ei oikein uskaltanut enää katsoa kohti, ei edes halata eron hetkellä. Otti välimatkaa, muistutti kuinka hankalaa elämä on. Vaikka Toivo oli lupaava, lämmin ja leikkisä kaiken elämäntaakkansa takana, joutui ihana nainen lopulta toteamaan ettei Surun valtaamaa ensimmäistä sijaa Toivon sydämessä ollut mahdollista saavuttaa. Hänen elämän virtansa jatkoi jo kulkuaan. Niin jäi Toivo lämmittelemään Surunsa äärelle, odottamaan päivän nousua.