-"Joo, ei täällä mitään ole". 

-"Mitä helvettiä?", Mietti siinä haarat levällään Miia. 

Miia oli saapunut lääkäriasemalle kesken työpäivän hyvissä ajoin. Esimiehelle piti kahteen kertaan muistuttaa, että kyllä iltapäivällä on oma meno, jota ei voi muuttaa. Ei, en pääse esimiespalaveriin, joss mietitään tehostamiskeinoja seuraavalle vuosineljännekselle. Edellisenä iltana Miia mietti, pitäisikö karvat ajaa kun raskauden tähden gynekologille menee. Vai olisiko se sopimatonta, flirttailevaa. Hän päätyi sitten hieman siistimään, leikkailemaan pisimmät latvat ja ajelemaan pikkuhousujen lahkeiden yli yltävät karvat ja sääret. Kukaan ei ollut noista karvoista ollutkaan kiinnostunut moneen viikkoon. Eikä sitä ennen kuukausiin. Mutta kyllä lääkärille piti mennä siistinä. Uudet pitsialkkarit jalassa. 

Kuukautisten pois jääminen oli meinannut jäädä huomaamatta. Mutta sitten tuli se hirveä kuvotus. Rinnat kovana ja kipeinä.  Niin olematon oli Miian elämässä raskauden mahdollisuus, ettei sitä olisi tullut ajatelleeksi ilman sopivasti perjantai-illan elokuvassa esille tullutta teemaa. Oireet olivat samat kuin elokuvan päähenkilölllä, ja yhden illan juttu tutun baarikaverin kanssa muutama viikko sitten herätti huolen. Seuraavan päivän raskaustesti näytti positiivista, mitä helvettiä! Mitä tapahtui, kondomi oli. En halua tätä, työura, ensi vuoden esimiesvastuu. Miten käy ulkomaankomennuksen. Kolme yötä meni valvoessa. Jarille en kerro. En ainakaan vielä. 

Viikossa ajatus kypsyi mahdollisuudeksi. Ujoksi iloksi. Odotukseksi. Ihmeeksi, jota halusi suojella. 

Ensimmäisen raskautensa kunniaksi hän halusi mennä yksityiselle gynekologille. Että raskauden toteaminen olisi juhlallisempaa, arvokkaampaa. Että jo hedelmöittyneelle munasolulle tulisi selväksi, että sitä odotettiin ja arvostettiin vaikka se erityisen kova yllätys olikin. Lääkäriajan sai viikolle 10, jolloin sikiön voisi myös ultrata. Miia ehti kolmen viikon ajan elää raskauden kanssa. Väsymys ja kummalliset pahan olo tunteet seurasivat joka paikkaan. Vaikka olo ei ollut hyvä, oli sikiöstä jo tullut seuralainen. Siellä se kasvoi, lapsi. Kaiken puurtamisen keskellä se toi lohtua ja seuraa.

Aamulla, karvat siistittynä Miia lähti töihin taas ajoissa. Hoiti hieman poissaolevasti esimiehille suunnatun tietoiskun kevään koulutuksista ja laati henkilöstösuunnitelmaa omalle esimiehelleen. Lääkäriaseman valoisa, siisti aula oli tyhjä kun hän saapui, rauhoittava hissimusiikki soi hiljaa. Oli mukava saapua hyvissä ajoin, niin ehti vielä lukea Perhelehteä ja Kaksplussaa. Gynekologi oli mies, nelikymppinen. Hyvännäköinen, vaalea tukka puoliksi silmillä. Harmillisesti vähän tylyn oloinen, sen kanssa olisi ollut kiva vähän jutella keväästä, kevennellä. Vaikka se omaan pesään katsoikin. Vähän nolotti. Ultralaitteen kärki tuntui kylmältä kun se koski paljaaseen vatsaan. Surinaa, rutinaa, hiljaisuutta. Ja sitten komea gynekologi sanoo:

"Joo, ei täällä mitään ole. Ei tässä mitään kummallista ole, yli 10% raskauksista on tuulimunia. Tämä tulee ulos itsekseen. Tai voithan käydä kaavinnassakin. Ihan miten haluat.".

Miia sanoi jotain. Kysyi jotain.

"Joo, mutta voit pukeutua".